"Nimesi oli siis Ameria?" Lide kysyi leppoisasti vierellään, tai oikeastaan allaan kävelevältä haltialta.
  "Niin", Ameria vastasi ja potkaisi syrjään kivenmurikan, joka oli osa vieressä olevaa taloa. Kiviä oli halkeilleella kadulla enemmänkin, tuo kivi vain sattui olemaan ehkä kolmaskymmenes, joka sattui heidän tielleen. Matkalaiset olivat rauniokaupungissa, kaupungissa, joka oli raunioitunut kauan sitten jonkin sodan seurauksena. Nykyään kaupungissa tuskin asui yhtäkään hyväntahtoista olentoa.
  "Ja miksi meidän pitikään mennä tästä läpi?" Jippe mutisi turhautuneena ja pyyhki hermostuneena vaatteistaan likaa, mitä ei kuitenkaan pahemmin ollut tullut sitten viimekertaisen siistimisoperaation.
  "Tämä on lyhyin reitti", Ameria selvensi. "Saisimme matkata neljä päivää, ennen kuin pääsisimme sinne, minne meidän pitääkin mennä."
  "Mihin meidän pitää siis mennä?" Jippe kysyi terävästi ja loikkasi keveästi muutaman kivenjärkäleen yli. Seurueen pienikokoisimmat joutuivat kiipeämään siitä yli.
  "Sitähän minä en tiedä, vaan hän", Ameria vastasi ja nyökkäsi kohti Hailia. Hänellä oli kaulassaan 'se amuletti', joka häntä ohjasi. Hän menikin ihan edellä, joskin hieman sivummassa kuin muut.
  "Raivostuttavaa", Jippe jupisi. "Ennenhän se kaulakoru vei meidät melkein etsittävämme syliin. Tällä kertaa sitten ei. Onkohan se epäkunnossa, mitä luulette?"
  Ameria kohautti olkapäitään ja veti viittansa hupun päähänsä. "Ehkä se haluaa testata meitä, nostaa tasoa, jotta olisimme valmiit johonkin suurempaan. Ehkä se tiesi meidän valitsevan lyhyen reitin, vaarallisemman reitin läpi Kalmakaupungin."
  "Kalmakaupungin?" Laama kysyi.
  "Sellainen tämän kaupungin nimi on yleiskielellä. Haltiakielellä, etenkin oman kansani murteella, se kuulostaa kauniilta, vaikka paikka on kaikkea muuta.. kaunis ei ole oikea sana kuvaamaan tätä hiljaisuutta. Tunnetteko sen? Täällä ei näkyisi olevan ketään, mutta silti tuntuu siltä, kuin sadat silmäparit tarkkailisivat jokaista pikkuliikettäkin.. tarkkailisivat ja odottaisivat."
  Kaikki olivat pitkään hiljaa, yrittivät unohtaa Amerian synkkyyttä uhkuvat sanat. Kukaan ei halunnut tietää, keille nuo sadat silmät kuuluivat.
  "Tännepäin", Haili huusi. Hänen äänensä kuulosti kirkkaan kellon helähdykseltä synkkyydessä. "Tätä tietä pitkin."
  Kaikki lähtivät Hailin perään ohutta sivukujaa. He kävelivät pitkään kunnes Haili ohjasi heidät erääseen vanhaan taloon. Jippe mursi oven helposti.
  "No?" Laama kysyi tukahtuneella äänellä. "Haluan kuulla vain hyviä uutisia."
  "En ymmärrä", Haili aloitti (hänen äänensä ei ollut sen urhoollisemman oloinen, kuin Laamankaan). "Riipuksen mukaan hänen pitäisi olla tässä. Seison itse asiassa hänen päällään.."
  "Yläkerta", Mighteish äkkäsi. "Tai kellari. Lide, Laama ja Ameria, tulkaa mukaani tarkistamaan yläkerta. Te etsitte kellaria. Kiljukaa, jos on hätää ja pysykää yhdessä." Kukaan ei vastustellut, ei edes Jippe. Mighteishin sanat eivät edes kaikuneet ummehtuneessa ilmassa.

  "Täällä on tomuista", Lide sanoi hiljaa.
  "Niin on", Laama vinkaisi vastaukseksi. Hän tosin ajatteli olevansa typerä. Tulihan hänen takanaan sentään Mighteish ja hänen edessään kulkivat Lide ja Ameria rintarinnan.
  "En tiedä, kestävätkö nämä meidät kaikki", Ameria sanoi ja astui kaksi porrasta ylös. "Jos minä menen ensin ja te tulette yksitellen perässä? Paitsi Lide, hän voi lentää."
  Mighteish suostui ehdotukseen, joskin vastahakoisesti. Lide liihotti Amerian perässä, kun tämä kiipesi kyyryssä portaita, jottei näkyisi heti örkkilaumalle, joka saattoi odottaa häntä ylhäällä. Eipä se ollut niinkään typerästi tehty. Heti ensimmäiseksi hänen silmiinsä sattui neljän örkin joukko, joka istuksi lattialla ja yritti pelata jotakin.
  Ameria vetäytyi nopeasti alas ja tarrasi Lideen.
  "Siellä on örkkejä", Ameria sanoi.
  "Montako?" Mighteish kysyi.
  "Piônt. Neljä. Voin ampua heidät."
  "Ei mis.. hyvä on." Mighteish huokasi syvään, mutta Ameria virnisti tilanteesta huolimatta. 'Toiminta' oli hänen toinen nimensä.
  Ameria kiipesi takaisin ylös. Hän jäi polvilleen, kohottautui ylös ja ampui neljä nuolta. Jokainen nuolesta lävisti kohteensa siististi ja Ameria pääsi kapuamaan toiseen kerrokseen turvallisesti.
  "Voitte tulla. Turvallista on", Ameria totesi ja nosti Liden ylös. Silloin vasta hän sattui huomaamaan portaikon toisella puolella, juuri siellä mihin silmä ei osunut, yhden hiiden. Tämä oli selvästi hiisi, tunnisti isoista suipoista korvista.
  "Tai älkää tulko vielä", Ameria sanoi ja viittoi Lideä pysymään taaempana. Hiisi ei hievahtanutkaan, mutta tuskin se kuollut olisi.
  Ameria lähestyi hiittä mahdollisimman hiljaa, käsi valmiina aseella. Lide pörräsi noin metrin Amerian takana, valmiina kiljumaan henkensä edestä.
  "Yllätys", hiisi jyrisi, kun Ameria kyyristyi sen kasvojen lähelle. Salamannopeasti hiisi oli jo tarttunut Ameriaa kurkusta kaksin käsin ja puristi. Haltia ei pystynyt muuta kuin raapimaan hyödyttömästi hiiden kovia käsiä. Ajatukset eivät pysyneet kasassa, vain hiiden armottomat silmät ja virnuileva suu pyörivät päässä.
  Ilmaa, haltia pyysi silmänsä sulkien ja yritti vetää henkeä. Ilmaa.
  Samassa hiisi kaatui ja veti Amerian mukanaan. Sininen salama lävisti olennon, ja se kuoli korvia huumaavasti kirkuen. Osa salaman kipinöistä levisi Ameriaan, ja sai tämän virkoamaan. Siltikään hän ei pystynyt nousemaan. Piti vielä odottaa. Odottaa..
  Mighteishin käsi tuntui olalla. Käsi, joka suorastaan veti Amerian ylös. Kolme paria huolestuneita silmiä liimaantui haltian kalpeille kasvoille.
  "Miksi et kiljunut?" Ameria kysyi Lideltä, kun onnistui muodostamaan lauseen.
  "Kiljuinhan minä, kuin viimeistä päivää", Lide vastasi. Ameria jäi tuijottamaan keijun silmiä, kuin varmistuakseen, vitsailiko tämä. Ei, ei vitsaillut.
  "Oletko kunnossa?" Mighteish kysyi huolestuneena ja sai vastaukseksi käheän naurun Amerian suunnalta.
  "Että olenko kunnossa?" hän pihisi. "Olenhan minä, eipä minua meinannut kuin yksi hiisiplanttu tappaa kuristamalla."
  Mighteish hymyili. Ameria jaksoi keksiä ärsyttäviä vastauksia – hän oli siis kunnossa, ainakin henkisesti, mutta eipä näyttänyt fyysisessä kunnossakaan vikaa olevan. Ameria tiiraili nimittäin jo piskuisesta ikkunasta ulos, joka oli huoneen toisessa päässä.
  "Tulee pimeä", hän sanoi. "Meidän on ehdittävä täältä pois ennen kuin aurinko laskee kokonaan."
  "Miksi?" Laama kysyi, ja oli jo saanut takaisin aiemman pelkonsa itsensä puolesta. Vasta vähän aikaa sitten hän oli pelännyt Amerian henkirievun takia.
  "Et halua tietää", Ameria vastasi. "Etsitään nyt se, mitä tulimmekin etsimään."

"Täällä on luukku!" Haili huusi ja Jippe ryntäsi paikalle. He olivat eronneet, vaikka Mighteish olikin kieltänyt.
  "No?" Jippe kysyi. "Kumpi menee ensin; sinä vai minä?"
  Haili väistyi ja Jippe laskeutui luukusta. Siellä oli hyvin pimeää, mutta onneksi metsähaltioiden silmät näkivät suhteellisen hyvin pimeässä.
  "Tuolla on jotain", Jippe mutisi ja osoitteli kauempana näkyvää myttyä. Haili ryntäsi mytyn luo ilman pienintäkään pelon häivää. Jippe tuli perässä hieman hillitympää vauhtia.
  "Hän se on", Haili mutisi. "Meidän on saatava hänet ylös täältä, jotta Mighteish voi tutkia hänet." Jippe nyökkäsi ja nosti tontun syliinsä. Yllättävän painava tonttu se olikin.
  Yläkerran ryhmäläiset olivat jo alhaalla. Ameria vaikutti tavallista kalpeammalta, mutta muuten kaikki oli ilmeisesti ok.
  "Hänkö se on?" Laama kysyi ja osoitti sormellaan maassa ruskean peiton sisällä makaavaa tonttua, jonka luo Mighteish oli jo kiiruhtanut. Hän otti tontun kädet omiinsa ja sanoi jotakin hiljaa.
  "Hän on kylmä", Mighteish sanoi hiljaa ja kurtisti kulmiaan. "Meidän on vietävä hänet aurinkoon. Voin kantaa hänet näin."
  Kaikki suostuivat tuumaan. Pienimmät kiiruhtivat ovesta ulos ensimmäisenä, perässä tulivat Jippe, Mighteish ja viimeisenä Ameria. Matka syrjäkujalta takas pääkadulle tuntui ihmeen lyhyeltä. Keskelle katua Mighteish tontun jättikin ja kyyristyi sitten tämän luo. Kukaan ei viitsinyt häiritä.
  "Meidän pitäisi mennä jo", Jippe mutisi itsekseen. "Varjot pitenevät. Kohta alkaa kokous."
  "Kokous?" Haili kysyi.
  "Pimeän olennot kokoontuvat", Ameria vastasi. "Lähinnä vampyyrejä ja ihmissusia, mutta tällä puolen katua myös hiidet, örkit ja peikot. Enkä haluaisi joutua ison luolapeikon tielle."
  Ja juuri silloin jokin vilahti hänen näkökenttänsä rajoilla. Jippekin huomasi sen ja ilmeisesti myös Laama.
  "Mikä se oli?" Laama kysyi ääni vapisten.
  "Hiljaa", Jippe sihahti.
  "Peräännytään parantaja Mighteishin luo, ja hiljaa", Ameria jatkoi Jipen lausetta ja veti mukaansa Hailin. Lide pörräsi Mightyn ympärillä jo valmiiksi.
  "Mitä?" Mighteish kysyi ja kohotti katseensa. Lide laskeutui myös alas. Hänkin huomasi varjot, jotka loikkivat ympäriinsä. Ikään kuin ne olisivat saartaneet jotakuta.
  Sitten kuului karmea kiljaisu. Ei, se ei ollut kiljaisu vaan karjaisu.
  "Peikko", Jippe mutisi itsekseen. "Metsäpeikko, ei niin iso kuin luolissa asuva, mutta ehkä hitusen aggressiivisempi."
  Hetkeä myöhemmin keskelle katukivetystä läiskähti jotakin, jotakin hyvin kuollutta.
  "Käyn katsomassa", Lide sanoi ja lähti kohti ruumista puoliksi lentäen, puoliksi juosten. Kukaan ei enää uskaltanut lähteä hänen peräänsä.
  "Jippe", Haili sanoi ja tökkäsi Jippeä sormellaan. Hän ojensi riipusta metsähaltialle. Se kiersi nopeasti kaikkien käsissä. Kaikkien muiden, paitsi Liden, joka ei vieläkään ollut tullut.
   Ja silloin keiju palasi. "Se oli Grumedéil." Kaikki ymmärsivät, tai no, eivät kaikki. Vain Laama, Jippe ja Mighteish.
  "Paha juttu", Mighteish sanoi ja ojensi riipuksen Lidelle, joka sulki amuletin vielä tontun käsiin. Tällä kertaa uuden jäsenen iho ei hehkunut. He vain siirtyivät pois, ja onneksi siirtyivätkin. Siihen kohtaan, jossa he olivat, ilmestyi Grumedéilin pää.

-----------------------

A/N: Luulitte tietenkin, että mä aioin tappaa itteni. En sentään. EN. Oon mä sen verran turhamainen. Ja pitkä taas, sorken. Nyt on tullu tälläne pakkomielle kirjottaa hirveen pitkästi kaikkea.. köh. Kommentoikaa.